Siri V.Pienen hetken koti El Calafatessa
Patagonia, Etelä-Amerikan eteläkärki, kattaa noin kolmasosan koko Argentiinasta ja melkein puolet Chilestä. Alue on siis valtava. Buenos Airesista bussi Patagonian pohjoisosaan olisi vienyt 24 tuntia ja sieltä vielä eteläosaan uudet 30 tuntia. Punnittuani tarkkaan aikatauluani ja istumalihaksieni kestävyyttä päätin tällä kertaa säästää molempia lentämällä suoraan El Calafateen.
El Calafate on hyvin pieni kapunki keskellä ei mitään. Tuntui uskomattoman hyvältä kaikkien kaupunkien jälkeen tuijotella tähtitaivasta hiljaisuuden keskellä. Calafatessa on mielestäni hieman alppikylämäinen tunnelma. Sinne saavutaan lähinnä kokemaan Perito Moreno -jäätikkö sekä jatkamaan matkaa parin tunnin päähän El Chalténiin, ”kansalliseen vaelluspääkaupunkiin”. Luonnollisesti siis sinne, jumalan selän taakse, jäin viettämään pisimmän ajan tähän mennessä.
Alkuperäinen läpikulkusuunnitelma vaihtui ihanien ihmisten tapaamisen myötä yhtäkkiä kokonaiseksi viikoksi (ja blogihiljaisuudeksi). Ensimmäisen päivän aamiaisella tapasin sveitsiläisen Chiaran, jonka kanssa kuljimme enemmän tai vähemmän samaan tahtiin Calafaten ja Chalténin väliä, keräsimme ympärillemme ihania ihmisiä ja loimme pienen väliaikaisen kodin Folk hostelliin. Hengailimme, kokkailimme, joimme viiniä ja matea sekä kävimme todella random tanssibaarissa, jossa jukeboksista soitettiin jonkinlaista paikallista iskelmää.
Seikkailuja aroilla, kukkuloilla ja joilla
Argentiinan Patagonia on tuulinen, kylmä ja kuiva. Maisema on laakeaa aroa, vuoria ja uskomattoman turkooseja järviä. Tietyllä tavalla karuudesta ja kesän pitkistä päivistä tulee mieleen Lappi. Kasvillisuus on lähinnä matalaa puskaa ja varpuja. Sieltä löytyy jopa paikalliset porojen vastineet: laaman sukuiset Guanacot, jotka laukkailevat teiden ympärillä. Poroista poiketen ne ovat villejä, mutta aiheuttavat samaan tapaan liikenteelle haasteita. Makaaberina yksityiskohtana teiden vierellä kulkevalla piikkilanka-aidalla roikkuu eri vaiheisiin edenneitä guanacon ruhoja siellä täällä. Aidan yli hyppääminen ei aina niiltä onnistu, eikä kukaan käy siistimässä niitä pois.
Ensimmäisenä päivänä kävimme Chiaran kanssa tekemässä päivävaelluksen Cerro Calafatelle eli Calafate kukkulalle. Saimme reittiohjeet hostellin ihanalta respatyöntekijältä, jonka lämmin huolenpito oli iso osa Folk hostellin muodostumista kodiksi. Huonon ohjeiden ymmärtämisen ja ilmeisen korkean riskinottohalukkuuden seurauksena päädyimme kiipeämään kukkulalle sen jyrkkää, hiekkaista etuseinämää pitkin. Seuraamamme polku ei todennäköisesti ollut ihmisten muodostama, mutta pienillä ponnisteluilla pääsimme huipulle. Jossa tajusimme, että emme olekaan huipulla vaan vasta puolessavälissä kukkulaa. Eväättöminä emme jatkaneet huipulle, vaan lähdimme hermoja koettelevalle matkalle takaisin hiekkaista mäkeä. Maisemat Calafaten yli eivät olleet ehkä hienoimmat näkemäni, mutta seikkailullisuudesta täydet pisteet.
Seuraavalle päivälle kävin varaamassa täysin summanmutikassa kajakointireissun. Jäätiköllä kajakointi olisi maksanut reilut 500 euroa, joten päädyin halvempaan La Leona joen melontaan. Tämä osoittautui 100% oikeaksi valinnaksi. Meloimme alas turkoosia jokea täydellisessä auringonpaisteessa ja yhdessä vaiheessa edellämme joen penkalla kirmaili guanaco. Täydellinen postikorttihetki (josta harmillisesti oli mahdoton saada hyvää kuvaa kaiken ja kaikkien ollessa jatkuvassa liikkeessä).
Melonnan lisäksi teimme pienen vaelluksen savisilla kukkuloilla, joilla maisema oli kuin kuun pinnalla. Tunnelma oli täysin epätodellinen. Ja vielä epätodellisempi se oli sitten, kun näimme aitoja dinosauruksen fossiileita! Aivan käsittämätön juttu, että niitä on mahdollista nähdä luonnossa! Ilmeisesti alue kuuluu yksityiselle henkilölle, eikä budjettia fossiilien ylös kaivamiseen ole vielä löytynyt. Hölmönä olin ajatellut, että museoissa esillä olevat dinosaurusten luut ovat juuri sitä – luita. Luita ei tietenkään enää ole jäljellä vaan ne ovat kaikki fossiileita, eli kivestä muodostuneita täydellisiä kopioita luista. Opas demonstroi, miten huulet jäävät fossiilin pintaan kiinni samalla tavalla kuin jäisivät luun pintaan. En ole kokeillut pussailla luita, joten täytyy luottaa oppaan sanaan tässä asiassa.
Perito Moreno -jäätikkö
El Calafaten päävetonaula, Perito Moreno -jäätikkö, sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä kaupungista. Vaihtoehtoina on hypätä bussiasemalla bussin kyytiin, vuokrata auto tai ottaa joku tour kyydittämään sinne. Toinen hostellin ihanista respapojista järjesti minulle tiskin alitse kyydin edellisen työnantajansa kautta. Kuvittelin, että minut tullaan hakemaan minibussilla tai vastaavalla. Aamulla pihalla odottikin pieni henkilöauto, johon pakkauduimme 5 ihmisen massalla. Perinteiseen kohtalooni taipuen vietin matkan keskipenkillä, litistyksissä kahden ison miehen välissä.
Tunnelma oli meillä matkustajilla hieman huvittunut parempia päiviä nähneen auton kyydissä. Onneksi seura oli hyvää ja pääsin treenaamaan espanjaa kolumbialaisen ja venezualalaisen kanssa. Olen supertyytyväinen siihen, miten hyvin pystyin keskustelemaan espanjaksi. Juttelimme esimerkiksi venezuelalaisen journalistin kanssa siitä, miten hän joutui jättämään kotimaansa poliittisista syistä ja tekee nykyään milloin mitäkin hanttihommia Santiago de Chilessä. Toivo on kova, että valta jossain vaiheessa vaihtuu ja koti kutsuu taas.
Perito Moreno on taianomaisen kaunis ja jään irtoamisesta lähtee mahtava jyly. Patagoniassa kaikki on valtavaa ja niin tämäkin – jäätikkö on isompi kuin Buenos Aires ja 170 metriä paksu. Jäätikön kokemiseen on useita tapoja, joista kaikki ovat nykyään hyvin kalliita. Pelkkä matka sinne ja sisäänpääsymaksu kansallispuistoon kustansivat yhteensä noin 100 euroa, jolloin pääsi katselemaan jäätikköä kävelysilloilta hieman eri kuvakulmista.
