Siri V.
Täydellinen San Gil
San Gilia kutsutaan Kolumbian seikkailu-urheilupääkaupungiksi, joten luonnollisesti siitä tuli heti pakollinen osa reissuani kuultuani siitä. Mincassa tapaamani amerikkalainen leijalautailija on tällä hetkellä matkaguruni ja hänen vinkkinsä perässä hyppäsin Riohachasta yöbussiin kohti tätä sisämaassa sijaitsevaa pientä kaupunkia.
Odotukseni eivät olleet bussin suhteen korkealla, varsinkin kun aamulla asemalle mennessäni sain kuulla ettei päiväbussi kulje, koska se oli mennyt matkalla rikki. Vastentahtoisesti ostin lipun yöbussiin, mutta ilokseni sain huomata, ettei taso jäänyt kauaksi Brasilian yöbusseista. Jalkatilaa oli hyvin ja jokaisella penkillä oli jopa oma viihdejärjestelmä kuten pitkän matkan lentokoneissa. Bussi jalkatiloineen kiidätti minut (koko matkan ehjänä pysyen) ensimmäiseen väsyneeseen, mutta kauniiseen aamuun San Gilissä.
San Gil on todellakin tittelinsä veroinen. Mitä tahansa seikkailullista keksit haluta, voit todennäköisesti sitä tehdä – koskenlaskua, riippuliitoa, luolaseikkailuja, offroad-moottoripyöräilyä, canyoningia, vaellusta, benji-hyppyjä… mahdollisuudet ovat valtavat. Melkein joka kulmalta kaupungista löytää toimiston, josta voi varata seikkailuaktiviteetteja. Toisaalta erinomaisena vastakohtana adrenaliinihuurulle kaupunki itsessään on todella rento ja onnistuu olemaan eloisa olematta hektinen. Rakastuin San Giliin täydellisesti ja saman tien.
Päiväni San Gilissä jakautuivat näihin kahteen erilaiseen puoleen – päivät kuluivat adrenaliiniaddiktiota kasvattaen ja illat riippumattoon pesiytyneenä. Traveler hostellin riippumatto on parasta, mitä minulle on tällä reissulla tapahtunut ja vietin siinä niin paljon aikaa, että viikon päätteeksi kaikki hostellissa tiesivät, mikä riippumatoista on minun. En voi tällä hetkellä kuvitella mitään parempaa kuin auringonlaskun katselu tästä pienestä pesästäni. Viikon mittaan meille muodostui myös ihana, lämminhenkinen porukka hostellissa ja sain monta uutta ystävää, joiden hyvästely teki lähtemisestä jälleen kerran vaikeaa. Aikaani San Gilissä kuvaavat sanat lämmin, onnellinen ja huoleton.
Adrenaliinia ilmassa, vesillä ja ahtaissa paikoissa
Aktiviteeteista valitsin tällä kertaa koskenlaskun, varjoliidon, canyoningin ja käynnin Cueva de la Vaca -luolassa. Käynti Cueva de la Vacassa ei ehkä kuulosta mielenkiintoisimmalta aktiviteetilta, mutta oli lopulta ehkä suosikkini. ”Lehmäluola” on saanut nimensä siitä, että ennen luolan löytymistä paikallisen farmarin lehmiä putoili luolan suuaukkoon ja kuoli sinne. Farmari luuli, että lehmiä varastetaan tai että jopa itse Chupacabra on asialla. Lopulta lehmiä oli kerääntynyt kuoppaan niin monta, että viimeisin lehmä jäi henkiin ja luola vihdoin löytyi. Luolaan päästäkseen pitää ensin ujuttautua kahden seinämän ahtaasta välistä, minkä jälkeen käytävissä kuljetaan vyötäröä myöten vedessä ja kyyryssä kypärä kattoa raaputtaen. Tällä kertaa vesi oli harmillisen matalalla, mutta korkean veden aikaan yhdestä tunnelista pitää sukeltaa läpi opasnarusta kiinni pidellen. Yhdestä ahtaasta tunnelista pääsimme onneksi kuitenkin ryömimään läpi. Luola oli kaunein näkemäni. Kattoon muodostuvat stalagtiitit olivat säilyneet osittain veden ulottumattomissa ja siksi valkoisina yleisen ruskean värin sijaan.
Varjoliitoa tai mitään vastaavaa en ollut ennen kokeillut. Kokemus oli mieletön ja menisin ehdottomasti uudelleen! Varjoliidossa ohjaajaan ja varjoliitimeen kiinnitettynä juostaan alas vuorenrinteeltä ja liidetään ilmavirtojen varassa. Sain 20 minuutin ajan nauttia Chicamocha-kanjonin, maailman toiseksi suurimman kanjonin, näkymistä lintujen kanssa liidellen. Varjoon luottaminen tuntui aluksi vaikealta ja suurin osa ohjaajan ottamista kuvista on sangen jäykkiä, mutta lopulta en olisi halunnut tulla alas lainkaan.
Ystävälliset, intohimoiset kolumbialaiset
Kolumbialaiset ovat argentiinalaisten ohella olleet suosikki-ihmisiäni tällä reissulla. He vaikuttavat olevan lähtökohtaisesti hyvin iloisia, auttavaisia ja vastaanottavaisia ja suhtautuvat intohimoisesti mielenkiinnonkohteisiinsa. Claron kieltäydyttyä lataamasta dataa sim-kortilleni, päädyin pieneen paikalliseen sekatavarakauppaan, jossa putiikin omistaja ystävällisesti myi minulle rekisteröimättömän sim-kortin. Kuultuaan, että olen Suomesta hän innostui kovasti ja ryhtyi kyselemään euroa edeltävästä valuutastamme. Lopulta vietin tunnin putiikissa ihmetellen hänen mittavaa rahakokoelmaansa ja markkoja etsien. Markkoja ei löytynyt, mutta lupasin metsästää sellaisen Suomesta ja postittaa hänelle.
Kolumbian kansallispeli, Tejo, sopii täydellisti mielikuviini tulisista Kolumbialaisista. Kellä muulla olisi kansallispeli, jossa tarkoituksena on heittää painavaa kiveä kohti ruutipussukoita ja saada ne räjähtämään. Vähän kuin petanque, mutta jännittävämpi. Kuten petanque, myös tämä laji vaikuttaisi olevan nykyään eniten vanhojen (cowboy-hattuisten) miesten suosima laji. Valitettavasti en osoittautunut luonnonlahjakkuudeksi tässäkään lajissa.
