Siri V.Inkojen jalanjäljissä
Vaellus Machu Picchulle oli yksi rankimpia, mutta myös upeimpia, antoisimpia ja mieleenpainuvimpia asioita, joita olen tehnyt. Neljän päivän vaellukseen sisältyi 72 kilometriä kävelyä, vuoristosolan yli kiipeämistä, hyisessä sateessa tarpomista, trooppisessa metsässä hikoilua sekä sanoinkuvaamattoman maaginen ensimmäinen näkymä Machu Picchulle. Tähän inkojen vuorenharjanteelle rakentamaan kaupunkiin on mahdollista nykyään tehdä päiväretki Cuscosta, mutta ehdottomasti oikea tapa saapua on vaeltamalla jokin inkojen käyttämistä reiteistä.
Machu Picchu rakennettiin hyvin vaikeapääsyiseksi, jotta sitä olisi helppo puolustaa. Vaelluksen voi siis odottaa olevan haastava. Espanjalaiset valloittajat eivät koskaan yrityksistään huolimatta onnistuneet löytämään kaupunkia eikä tarkalleen tiedetä, miksi inkat sen hylkäsivät. Inkat vaikuttavat olevan varsin mystinen kansa, joiden saavutuksia ei edelleenkään tänä päivänä ymmärretä (kuten 16-sivuinen kivi, jonka mainitsin edellisessä postauksessa).
Suosituin inkojen reiteistä, Inca trail, vaatii ennakkovarauksen ja oppaan, mutta Salkantay-vaelluksen voi tehdä itsenäisesti ja niin minäkin tein. Yhteisöllinen tunnelma majoituksissa oli upea, ja vaikka lähdin Cuscosta matkaan yksin, löysin vaellusseuraa heti ensimmäisestä hostellista. Seuraksi löytyi muun muassa sotilas, hävittäjälentäjä ja palonainen eli pelottavan kovakuntoinen porukka. Illalliselle ja aamiaiselle kaikki majoittujat kokoontuivat yhden yhteisen pöydän ääreen syömään ja tunnelma samanhenkisten ihmisten seurassa oli mitä miellyttävin. (Ja mainittakoon myös, että ruoka oli jokaisessa paikassa herkullista. Peru on yksi parhaita ruokamaita, joissa olen käynyt, häviten vain Thaimaalle ja Italialle.)
Päivä 1 – Cusco-Soraypampa
6 kilometriä vaellusta (2,5 tuntia)
Ensimmäisen päivän tehtävä oli taittaa matka Cuscosta Soraypampa nimiseen pieneen asutusrykelmään. Matkan voi taittaa kokonaan bussilla ja taksilla tai vaihtoehtoisesti aloittaa vaelluksen matkan varrelta. En ole mikään aamulintunen, joten lähdin liikkeelle Cuscosta vasta 7 jälkeen ja etsin jaetun kyydin, colectivon. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt majoitustilanteesta juuri mitään ja olin hieman stressaantunut siitä, jäänkö ilman sänkyä. Skippasin siis vaelluksen ja hyppäsin colectivon pääteasemalta taksiin parin ranskalaisen tytön kanssa. Aivan asutusalueen perältä, vihoviimeisestä rakennuksesta, löysimme hostellin, jossa yöpyminen, illallinen ja aamiainen kustansivat yhteensä alle 17 euroa.
Majoituksen löytämisen jälkeen voi Soraypampassa tehdä noin 6 kilometrin päivävaelluksen ylös Humantay-järvelle. Ja mikä vaellus se olikaan! Tämä on valehtelematta paras yksittäinen vaellus, jonka olen tehnyt. Matka ei ole pitkä, mutta 3 kilometrin menomatka on jyrkkää ylämäkeä ohuessa ilmanalassa ja siksi rankka. Perillä odottaa kuitenkin uskomaton smaragdinvärinen järvi ja näkymät lumihuppuisille vuorille. Mahdollisesti koko reissun tähänastinen lempihetkeni oli istua järven viereisen harjanteen laella katselemassa maisemia ja kuuntelemassa vesiputousten solinaa.
Päivä 2 – Soraypampa-Chaullay
21 kilometriä vaellusta (8,5 tuntia)
Salkantaylla on opittava uuteen päivärytmiin, sillä aamianen tarjotaan joka päivä viideltä tai kuudelta. Päivän kaikki valoisat tunnit on saatava hyötykäyttöön, sillä matka on pitkä. Soraypampasta matka jatkui suoraan ylämäkeen. Ensimmäinen ylitettävä este oli Salkantay vuoren sola, joka vaati yli kolmen tunnin tauottoman kiipeämisen. Meitä ei sää suosinut, joten ylhäällä näimme vain paksua pilveä. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, sillä reitin pahin nousu oli nyt takana ja oli todellinen voittajaolo. Tässä vaiheessa sade liittyi seuramme. Loppumatka kulki kivikkoisen ja hieman epämielenkiintoisen maiseman halki loputonta alamäkeä. Majoitukseen saapuminen ole koskaan tuntunut yhtä hyvältä ja nautimmekin ansaitusti parit paikalliset Cusqueña oluet.
Päivä 3 – Chaullay-Llaqtapata
25 kilometriä vaellusta (11 tuntia)
Kolmannen päivän lähtöhetkellä lisäsin Instagramiin tarinan, jossa julistin päivän olevan vaelluksen helpoin. Julkaisu ei ikääntynyt kovin hyvin. Alkumatka kulki tasaista tietä pitkin kauniin trooppisen metsän halki ja tämä osuus Lucmababmaan asti oli oikein helppo ja rento päiväkävely. Ainoa jännitys matkalla oli tuore maanvyörymä, jonka kohdalla joku paikallinen oli ohjeistamassa ohikulkijoita juoksemaan yksi kerrallaan mahdollisimman nopeasti paikan ohi, yrittäen välttää kurjat kiven iskut kalloon.
Kanssamme samaa matkaa kulkeva jenkkiporukka vakuuttavasti perusteli meille, että samana päivänä kannattaa jatkaa vielä seuraavaan kylään, Llaqtapataan. Ei siis muuta kuin rinkka takaisin kolottavien jalkojen painoksi ja kohti seuraavaa ylämäkeä. Nousua ei Llaqtapataan ollut läheskään yhtä paljon kuin ensimmäisenä päivänä Salkantayn solaan, mutta kolmen päivän vaelluksen jälkeen jaloilla ei ollut enää paljoa jäljellä annettavaksi. Nousu oli ehdottomasti rankin, jonka olen elämässäni tehnyt. Jokaisen kaarteen kohdalla toivo tasaisesta heräsi, mutta tiedossa olikin vain edellistä jyrkempi mäki tai uudet todella jyrkät inkojen rakentamat portaat.
Rankimpien nousujen palkintona on makeimmat maisemat ja tällä kerralla palkinto oli erityinen. Huipulle päästessä avautui ensimmäinen näkymä Machu Picchulle, joka näytti täysin mahdottomalta vuoren harjanteella killuessaan. Tilanne parani entisestään kun saimme raahattua kolottavat luumme majoitukseen. Alle 60 eurolla sai kahden hengen huoneen, jonka valtavasta lasiseinästä oli näkymä suoraan Machu Picchulle. Herääminen näihin maisemiin oli upea kokemus.
Päivä 4 – Llaqtapata-Aguas Calientes
13 kilometriä vaellusta (5 tuntia)
Viimeisenä päivänä keho alkoi olla jo lopun partaalla, mutta vielä oli päästävä Machu Picchun juurella sijaitsevaan Aguas Calientesiin. Kukkulalta alas kapuaminen oli porukkamme monille polvivaivaisille kova pala ja viimeiset kilometrit junaradan varressa kävellessä aloin pohtia, pääsenköhän omin jaloin perille asti. Kunnes yhtäkkiä tie muuttuikin kaupungiksi ja olimme saapuneet perille. Olimme kaikki niin uupuneita, että väsyneet high fivet olivat ainoa juhlistus, johon kykenimme.
Aguas Calientes on todella turistinen kaupunki ja sisäänheittäjät ovat hyvin sitkeitä. Aivan nätti paikka, mutta en itse juuri välittänyt siitä. Nimensä mukaisesti sieltä onneksi löytyi kylpylä, jonne pääsimme liottamaan väsyneitä lihaksiamme.
Päivä 5 – Aguas Calientes-Machu Picchu
1 tunti portaiden kiipeämistä
Aguas Calientesista Machu Picchuun on ”enää” pieni kävely ja tunnin kapuaminen portaita ylös. Olin valinnut lippuni sisäänpääsyajaksi 06:00 aamulla siinä toivossa, että näkisin auringonnousun. Matka alkoi siis pilkkopimeällä ja tietysti kaatosateessa. Matkalla portaille koin reissun pelottavimman hetken, kun tyhjillä kaduilla kävellessäni kaikki kaupungin kulkukoirat lähtivät perääni ja yksi muristen hyppäsi rintaani vasten. Luulen, että alan saamaan tarpeekseni koirista.
Machu Picchulle päästyäni pilvimassa oli niin läpitunkemattoman paksu valkoinen kerros, ettei näkymästä ollut tietoakaan. Tunnin sateessa odottelun jälkeen alkoi jo totisesti harmittaa. Koko tämä urakka ja lopulta huipennus jäisi kokematta! Kunnes aivan yhtäkkiä taianomaisesti pilvet väistyivät ja Machu Picchu tuli näkyviin. Kokemus aiheutti elämäni suurimmat kylmät väreet.
Sateisten raunioiden seassa kulkiessani tunsin olevani entisaikojen tutkimusmatkailija. En olisi lainkaan yllättynyt jos Indiana Jones olisi juossut esiin nurkan takaa. Ennakkoon ajattelin, että Machu Picchu itsessään saattaisi olla pettymys turisteineen ja raunioineen. Mutta siinä todellakin on jotain erityistä.
