Siri V.
Ristiriitainen El Chaltén
El Calafaten jälkeen oli aika todella syventyä Patagonian pääaktiviteettiin eli vaellukseen. Parin tunnin bussimatka El Chalténiin kulminoitui käsittämättömän hienoon näkymään rosoisiin vuoriin kylään saapuessa. Tämä oli sitä Patagoniaa, mitä olin innolla odottanut! El Chaltén on Calafatea huomattavasti pienempi kylä syvällä sivistyksen ulkopuolella, missä mobiiliyhteydet lakkaavat toimimasta. Poikkeuksetta jokainen vastaantulija oli pukeutunut vaellusvaatteisiin eikä kylän olemassaolon tarkoituksesta voinut erehtyä.
Kylä on todella omituinen yhdistelmä rähjäisyyttä, renkaattomia auton raatoja teiden laidoilla ja surkeita ruokakauppoja sekä niiden vastakohtana todella hienoja hotelleja ja ravintoloita. Paikallisten ja turistien epätasa-arvoisuus on käsinkosketeltavaa. En voi sanoa erityisemmin pitäneeni Chalténista.
Chalténista lähtee lukematon määrä erilaisia vaellusreitttejä, joilla pääseee ihailemaan maisemaa määrittävää Fitz Roy vuorta, monia turkooseja laguuneita ja satumaisella tuurilla jatkuvan pilvipeitteen takia savupiipuksikin kutsuttua Cerro Torre vuorta.
Laguna de los Tres -päivävaellus aivosumussa
Ensimmäiselle kokonaiselle päivälle olin suunnitellut lepäämistä. Jotenkin kuitenkin päätin, että on hyvä idea ensin käydä tanssimassa muutama tunti kerran vuodessa järjestettävissä teknobileissä (taas yhdet todella random bileet, se on kai ainoa tapa juhlia Patagoniassa) ja siitä suoraan kahdelta aamulla lähteä auringonnousupatikalle. Pro tip kaikille muille maanisille hulluille: se ei ollut hyvä idea.
Vaellusseurani oli joukko parikymppisiä ja kiisimme ylös Laguna de los Tres -reitin näköalapaikalle ennenkuulumatonta vauhtia. Otsalampun valaisemaa kaistaletta tuijottaessa ja monotonisesti jalkoja liikuttaessa väsymys hiipi tajuntaan sadan yön voimalla. Viimeisen kilometrin jyrkän ja jäisen rypistyksen jälkeen väsymys kuitenkin unohtui. Näkymä Fitz Roy vuorelle oli uskomaton, täydellinen Patagonia-hetki. Aurinko värjäsi noustessaan vuorenrinteet punaiseksi ja pilvet väistyivät kuin käskystä näkymän tieltä. Syvän sininen laguuni kruunasi jylhät vuoret. Vaikka vaellus olisi kuinka rankka, upea näkymä aina onnistuu korvaamaan sen.
Matkalla alas väsymys iski jo tuhannen yön voimalla. Vieläkään en ollut ymmärtänyt kolmekymppisyyttäni vaan lähdin vielä extralenkille muiden kanssa. Kuljimme loputtomien järkäleiden yli laguunijahdissa, kunnes jyrkän kallioseinämän kohdalla ymmärsin vihdoin lyödä hanskat tiskiin. Aivojen ollessa jo sammumispisteessä onnistuin eksymään järkälepellolle ilman aavistustakaan siitä, mistä olimme tulleet. Vakavissani jossain vaiheessa mietin, pitäisikö pistäytyä kivelle hetkeksi nukkumaan. Jollain suomalaisella sisulla selvisin kuitenkin 10 kilometrin paluumatkan. Palkkanani kokonaisvaltainen kipu jalkojen joka solussa. Tekisinkö saman uudestaan? Pitäisi sanoa ei, mutta todennäköisesti kyllä.
Chorrillo del Salto ja Laguna Torre
Patagonian hostellit ovat täynnä erilaisista jalkakivuista kärsiviä matkaajia. Laguna de los Tresin jälkeen liityin itse jonon jatkoksi polvikipujeni kanssa. Patagoniassa suhteellisuudentaju katoaa kokonaan, ja lepopäivä tarkoittaa 10 kilometrin kävelyä. Lepopäivän pikkukävelyksi valitsin reitin Chorrillo del Salto -vesiputoukselle. Polvieni onneksi tie oli tasainen ja seura vanhempaa kuin edellisenä päivänä. Jos on nähnyt paljon vesiputouksia, ei Chorrillo del Salto ole kovin ihmeellinen, mutta kuitenkin mukavan rennon päiväkävelyn arvoinen.
Viimeiselle päivälle halusin myös rennon vaelluksen, joten valitsin ”lyhyen”, 20 kilometrin Cerro Torre -vaelluksen. Reitti oli kaunis ja kulki metsien ja ketojen läpi, välillä jokea seuraillen. Perillä odotti pilvien peitossa oleva Cerro Torre ja laguuni, jossa uiskenteli muutama hassu jäälohkare. Itse matka oli hienompi kuin määränpää. Reitti oli aika ruuhkainen ja täynnä vaellussauvojen kanssa hitaasti kulkevia porukoita. Ylipäänsä Chalténin reitit olivat todella ruuhkaisia, mikä oli Suomen luonnonrauhaan tottuneena aika häiritsevää. Toki maisemat ovat upeita, mutta itse suosin ehkä vähemmän upeita paikkoja, joissa saa olla rauhassa. Aivojeni tunnetila heilahtelee välillä nopeasti äärimmäisyyksiin ja ehdin jo vakuuttua siitä, etten enää pidäkään vaeltamisesta. Tulimaassa pääsin onneksi äkkiä harhaluulosta eroon, siitä lisää seuraavassa postauksessa!
