Ihana kamala Panama – Paratiisisaaret

Eksistentiaalista kriisiä

Panama oli minulle hyvin ristiriitainen kokemus. Toisaalta koin siellä reissun upeimpia asioita – rentouduin täydellisesti katamaraanilla Karibian paratiisisaarilla sekä ihailin laiskiaisia ja kolibreja keskellä viidakkoa. Toisaalta en erityisesti pitänyt maasta. Juurisyihin on hieman vaikea pureutua ja syynä saattaa hyvinkin olla oma kehno fiilikseni. Joulun aikoihin koin todella kovaa koti-ikävää ja minut valtasi myös jonkinlainen merkityksellisyyden ja tarkoituksen puute. Ehkä 3 kuukautta lomailua on oma mukavuusrajani ja sen jälkeen tarvitsen jotain ”oikeaa” tekemistä? Tai ehkä tylsistyin rantailuun? Huomaan myös, että jatkuva uusien ihmisten tapaaminen ja hyvästely alkaa hieman painaa.

Panama itsessään on hyvin likainen, eikä jätehuolto näytä toimivan lainkaan. Sekä kaupunkien kadut että luonto ovat usein paikoin täynnä jätettä. Kontrasti hyvin tuottoisan Panaman kanavan ja kansainvälisten yritysten hulppeiden päämajojen sekä maassa muuten vallitsevan rähjäisyyden välillä on iso. En myöskään osaa päättää pidänkö ihmisistä siellä. Ystävällisyys tuntui jäävän pintapuoliseksi ja paikalliset miehet olivat lähinnä todella innokkaita löytämään länsimaisen vaimon. Panama ei oikein inspiroinut minua ja siksi blogissakin on ollut hiljaista.

Panama city ja Panaman kanava

Ensimmäinen ajatukseni Panaman pääkaupungista, Panama citysta, oli, että amerkkalaiset vaikutteet ovat isot. Kaupunki on rakennettu autoja varten ja autot ovat massiivisen kokoisia. Amerkkalaisia pikaruokaketjuja on joka nurkalla. Teknisesti Panamalla on oma valuutta, Balboa, mutta sen arvo on sidottu dollariin ja käteisenä käytetään dollareita. Balboaa on painettu ainoastaan kolikoina. Toinen ajatukseni oli, että Panaman täytyy olla veroparatiisi. Obarrion alue on täynnä toinen toistaan hienompia pilvenpiirtäjiä, joissa majailee kansainvälisiä yrityksiä. Panamalla onkin nollaverotus yrityksille, jotka eivät toimi paikallisesti sekä tiukat pankkisalaisuussäädökset.

Kiinnostavinta antia Panama cityssa oli Casco Viejo eli vanhakaupunki, joka oli kaunis siirtomaa-aikaisine taloineen, sekä Panaman kanava. Kanava säästää Atlantin ja Tyynenmeren väliä kulkevilta laivoilta useiden viikkojen matkan Etelä-Amerikan ympäri. Pitkään tuon maata halkovan kaistaleen omistivat amerikkalaiset, jotka onnistuneesti saattoivat loppuun ranskalaisten epäonnistuneen yrityksen rakentaa kanava (ehkä olette lukeneet viimeaikoina uutisista Trumpin möläytyksestä kanavan uudesta haltuunotosta). Itse en valitettavasti päässyt vierailemaan kanavalla aikana, jolloin laivat kulkevat läpi. Massiivisten alusten nostelu vesisuluissa on varmasti vaikuttava näky.

Paratiisiristeily Karibialla

Kuten sanottu, negatiivisista asioista huolimatta koin Panamassa elämäni upeimpia asioita, joista yksi oli kolmen päivän katamaraaniristeily Karibialla. Panama on koti todelliselle paratiisille, San Blas -saarille. Saaria on yhteensä n. 360 ja niitä asuttaa alkuperäiskansa Kuna. Alue on poliittisesti automominen ja täysin matriarkaalisen Kuna-heimon hallinnassa.

Saaret on istutettu täyteen palmupuita ja turismin ohella kookospähkinöiden myynti on heimon tärkein elinkeino. Niitä ei sovikaan näillä saarilla poimia ilman maksua. Noin 50 saarista on asuttuja ja yhdellä saarista on suuri kylä. Jokainen Kuna-perhe vuorollaan asuu muutaman kuukauden yhdellä pienistä saarista, joista osa on hädintuskin koripallokenttää suurempia. Ainakin yksi tapaamamme lapsi oli sitä mieltä, että tuo aika on kuin lomaa ja ihan parasta elämässä.

Henkilökohtaisesti en ole koskaan ollut yhtä rentoutunut kuin noina kolmena päivänä katamaraanilla. Ohjelmassa oli vuoronperään uimista, snorklaamista, löhöilyä, syömistä ja nukkumista. Sekä tietysti iltaisin parit Coco Locot (rommilla höystetyt kookospähkinät) meidän supermukavan risteilyporukan sekä saarien asukkaiden kanssa. Jokaisena hetkenä näkymä oli uskomattoman turkoosille merelle, jota täplittivät palmupuiden verhoamat paratiisisaaret. Ruoka oli mielettömän hyvää sisältäen muun muassa hummeri-illallisen. Olisin voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi asumaan tuolle katamaraanille.

Delfiinejä ja kilpikonnia Santa Catalinassa

Valitettavasti katamaraanilla ei ollut aputytön pestejä auki (laivalla oli nainen, mahdollisesti edellinen aputyttö, joka oli raskaana kapteenille, gossip!), joten matkan oli jatkuttava. Panaman Tyynenmeren puoleisella rannikolla sijaitsee Isla de Coiba, entinen vankilasaari, nykyinen kansallispuisto ja meriluonnonsuojelualue. Diktaattori Manuel Noriega katoutti poliittisia vastustajiaan saaren rangaistussiirtolaan, ilmeisen kammottaviin oloihin. Vankila oli käytössä vuoteen 2004 asti, eli kauheuksien hopeareunuksena luonto alueella on säilynyt koskemattomana. Nykyään se onkin merielämää kuhiseva snorklaus- ja sukelluskohde. Seuraavaksi tieni vei siis Santa Catalinaan, saaren lähellä sijaitsevaan kalastajakylään, joka on myös nouseva surffikohde.

Itse kylä ei ollut kummoinen, lähinnä yksi pitkä tie, jonka varrella oli erilaisia majapaikkoja sekä ravintoloita. Coiban luonnonsuojelualue oli kuitenki upea. Tein sinne sekä snorklaus- että sukellusreissun. Meri todellakin kuhisi erilaisia värikkäitä kaloja, kilpikonnia sekä riuttahaita. Näimme sukeltaessa myös pari mustekalaa sekä kummallista antennikrottia. Venematkalla näimme delfiinejä, varmaankin noin 20 yksilön lauman, joka hyppeli veneemme aiheuttamissa aalloissa. Joissain veneissä oli nähty myös ryhävalaita hyppimässä ilmaan, vaikkei valasaika ollutkaan. Wau! Lounastauoilla itse saarella näkyi apinoita, krokotiilejä sekä aguteja. Aivan uskomaton luonnonrunsaus.

Santa Catalinassa vietin joulun pyhät siellä tapaamieni ihmisten kanssa. Vaikka meillä oli todella mukavaa jouluillallisella sekä jouluaaton rantabileissä, ei mikään voi korvata perheen kanssa vietettyä joulua. Joulupäivänä koin reissun syvimmän kuopan ja olin jo aikeissa varata lennon kotiin. Pitkäaikainen reissaaminen ei ole ainoastaan upeita näkymiä, paratiisirantoja ja hauskanpitoa (vaikka tietysti ehdottomasti niitäkin). Välillä reissatessa soutaa todella syvissä ja alakuloisissa vesissä. Olisin kuitenkin ikuisesti harmissani jos jättäisin ottamatta kaiken irti tästä mahdollisuudesta, joten ei muuta kuin nenä kohti uusia seikkailuja!