Siri V.Vesiurheilijoiden Calima-järvi
Matkustaminen tarjoili parastaan kun siirryin sateisesta Salentosta sateiseen Dariéniin Calima-järven rannalle. Matka ei ole pitkä, mutta vaatii kolme eri bussia. Alkumatka sujui kuin satukirjassa, pääsin päivän ensimmäiseen kahteen bussiin suoraan ilman hetkenkään odottamista. Paluu maanpinnalle tuli kuitenkin pian, sillä toisen bussin saapuessa Bugan terminaalin kohdalle emme pysähtyneetkään vaan kiisimme ohitustietä eteenpäin. Bussikuski äimistyi kuullessaan, että olisin halunnut jäädä Bugaan ja pysäytti bussin seuraavan tilaisuuden tullen – tien varteen keskelle ei mitään. Hän ystävällisesti ohjeisti ylittämään tien toiselle puolelle ja odottamaan, että ohi ajaa Bugaan menevä bussi.
Moottoritien yli hipsiessäni meinasi ahdistus nousta rintaan, mutta Kolumbiassa viettämäni viisi viikkoa olivat selvästi kehittäneet vastoinkäymistensietokykyäni ja nopeasti tilanne muuttui seikkailuksi. Asiat hoituvat aina ja ihmiset kyllä auttavat. Hetken aikaa tien poskessa turhaan huidottuani kohdalleni pysähtyi vihdoin valkoinen ritarini eli pieni paikallinen bussi. Uljas ratsuni saattoi pienen seikkailuni nopeaan ja onnelliseen päätökseen ja pääsin ongelmitta jatkamaan Dariéniin.
Olin etukäteen sopinut epämääräisesti Whatsappin välityksellä kitesurf-koulun kanssa majoituksestani. Dariénissa pysäytin bussin likimain sille kohdalle, missä majoitukseni kartalla sijaitsi. Bussikuski varmisteli moneen otteeseen, olenko varma että majoitukseni on täällä, kaupungin laidalla. Pieni epäilys alkoi puskea pintaan varsinkin kun kun tajusin, että varsinaista vahvistusta majoituksesta en ollut saanut. Löysin alueelta vain umpikujia ja lukittuja portteja. Yhden lukitun portin vartija lopulta kuitenkin suopeasti päästi minut läpi pari puhelua soitettuaan ja pääsin kotiutumaan mitä ilahduttavimpaan kotimajoitukseen, Casa Kiteen.
Casa Kiten ylläpitäjä on ihana Teresa, eläkeikäinen äitihahmo, joka pitää erinomaista huolta vieraistaan. Hän kuskasi minua kitesurf-koululle ja takaisin, kokkasi mahtavaa ruokaa ja oli jatkuvasti tuomassa pieniä välipaloja tai juomia. Viimeisenä päivänä hän jopa toi minulle eväsrasiassa lounaan kitesurf-koululle, ettei minun tarvitsisi hypätä bussiin nälkäisenä. Vaikka tuntui hieman kiusalliselta yllättäen olla vieraan ihmisen kotona, teki Teresa elämästä suurenmoisen miellyttävää.
Calima-järvi on Amerikkojen suurin tekojärvi ja tuulisuutensa takia sopii erinomaisesti vesiurheilulajeille kuten leija- ja purjelautailulle. Minut Calima-järvelle toi leijalautailu ja mikäpä muukaan kuin vinkki amerikkalaiselta matkagurultani, jonka ansiosta päädyin myös Caboon ja San Giliin. Olin varannut leijalautailulle kolme päivää. Hieman vähemmän yllättäen myös Calimalla satoi, eikä sateen takia yhtenä päivänä ollut tuulta nimeksikään. Kahdessa päivässä pääsin kuitenkin taas hieman eteenpäin uudessa harrastuksessani ja nälkäni kasvoi edelleen. Tällä hetkellä kitesurfing pyörii mielessä päivittäin addiktion lailla. Jäämme toki odottamaan, mitä Suomen kirpsakat vedet tekevät innostukselle.
Vesiurheilulajien lisäksi Calima-järvi vaikutti siltä, ettei siellä ole kovin paljon tekemistä. Ymmärtääkseni se on rikkaiden Kolumbialaisten suosiossa ja sen ympäriltä löytyy kalliita chalet-tyyppisiä majoituksia. Jonkinlaiseen järviviikonloppuun Calima voisi olla mainio, mutta en ihan ensimmäiseksi kohteeksi suosittelisi sitä Kolumbian reissulla. Vaikka järvi on hieno ja sen ympäri ajaminen tarjoaa upeat maisemat, on esimerkiksi Guatapén alue monin kerroin kauniimpi.
Calia ei jää ikävä
Calia kutsutaan ”salsapääkaupungiksi” ja suurin osa ihmisistä tuleekin sinne muutamaksi päiväksi opettelemaan salsan askeleita ja kaupungin klubeille tanssimaan. Alkuperäinen unelmani oli tehdä juurikin tuo ja päästä nauttimaan tanssista ja musiikista. Matkallani kohtasin kuitenkin niin ihania paikkoja, ettei Calille lopulta jäänyt kuin yksi päivä. Yhdessäkin päivässä ehtii nopeasti kokea salsaa, ellei satu saamaan reissun kolmatta ruokamyrkytystä. Totisinta totta, viisi tuntia saapumiseni jälkeen pääsin jälleen tekemään lähempää tuttavuutta pöntön kanssa. Syytän Calissa syömääni hodaria, joka ei ollut elämäni maukkain illallinen. Alkaisinkohan olla jo valmis ruokamyrkytysten kanssa?
Muistoihini Calista jäävät tältä reissulta huono ruoka, rankkasade, kodittomien suuri määrä sekä todistamani mopo-onnettomuus. Minulla on ollut hyvin haikea olo Etelä-Amerikan taakse jättämisen suhteen, mutta hopeareunuksena Cali teki siitä hieman helpompaa.
Calin jälkeen vietin vielä mukavana päivän Santiago de Chilessä uuden ystäväni Gabrielan luona. Kokemus Chilestä oli tällä kerralla mainio ja koiranpurematon, mutta silti oli mukava kääntää katse uusiin seikkailuihin ja aloittaa matkani seuraava osuus Oseaniassa ja Aasiassa. Etelä-Amerikka kokonaisuutena oli upea kokemus, enkä malta odottaa paluutani erityisesti Peruun ja Kolumbiaan!
