Siri V.
Alkeellisten olojen aavikkounelma
Aivan Kolumbian pohjoisimmasta kärjestä löytyy La Guajira – Wayuu alkuperäisväestön asuttama aavikkoalue. Guajira on vielä jokseenkin tuntematon ja vain harva turisti päätyy sinne asti. Alueen pääkaupungista Riohachasta syvemmälle mentäessä muuttuvat olosuhteet suhteellisen alkeellisiksi – juoksevaa vettä ja sähköä on vain iltaisin ja suurin osa majoituksesta on paikallisten valmistamissa riippumatoissa, chinchorroissa. Ihan jokaisen matkaajan makuun paikka ei siis ole, mutta pientä epämukavuutta sietäville sieltä löytyy vielä massatursimilta säästynyt seikkailijan unelmakohde.
Riohacha on mitäänsanomaton kaupunki ja toimiikin lähinnä välietappina syvemmälle Guajiraan mentäessä. Ensimmäisenä yönä Riohachassa sairastuin jo toisen kerran kahden viikon sisään ruokamyrkytykseen, joten jäin muutamaksi päiväksi jumiin tuohon limboa muistuttavaan kaupunkiin. Toivuttuani oli selvää, että sieltä oli päästävä mahdollisimman nopeasti pois. Kipuilin pitkään sen kanssa, jaksanko lähteä Guajiran alkeellisiin oloihin taudista väsyneenä. Ajatus ei tuntunut houkuttelevalta eikä alueesta ollut kovin paljon tietoa löydettävissä netistä. Tunsin kuitenkin todella kovaa selittämätöntä vetoa Cabo de la Velaa kohtaan ja päätin kuunnella sydäntäni. Olen niin iloinen, että jatkoin matkaa sinne.
Tuulen voimaa Cabo de la Velassa
Cabo de la Vela, eli Cabo, on pienen pieni kylä, joka sijaitsee pitkää valkohiekkaista rantaa reunustavan tien varrella. Kylästä löytyy Wayuu’iden lisäksi lähinnä muutama seikkailullinen turisti sekä vankka leijalautailijayhteisö. Cabon tyyni vesi sekä ympäri vuoden puhaltavat voimakkaat tuulet tekevät paikasta nimittäin ihanteellisen leijalautailulle.
Cabossa on hyvin omalaatuinen tunnelma. Matka Riohachasta on pitkä ja kuoppainen, mutta jeepin hytkyessä aavikon syleilyyn tuntuu kuin koko muu maailma jäisi taakse. Cabossa on todella helppo unohtaa muun maailman ongelmien olevan olemassa ja heittäytyä hitaan ja uneliaan rytmin vietäväksi. Wayuu-väelle Cabo on pyhä paikka ja he uskovat, että kuoleman jälkeen sielut löytävät ikuisen rauhan Pilon de Azucar -kukkulalta. Cabon erityinen energia on varmasti myötävaikuttanut uskomuksen syntyyn. Kaikki, jotka ovat Cabossa käyneet suhtautuvat siihen jokseenkin kulttimaisella hartaudella, minä mukaan lukien. Vietin reissun ihanimmat viisi päivää nauttien Cabon mielettömästä tunnelmasta ja leijalautailun huumasta.
Vielä Santa Martassa en tiennyt tulevani kokeilemaan leijalautailua, mutta Mincassa kohtaamani leijalautailijan hehkutus sai minut innostumaan ja hakeuduin siis Cabossa peruskurssille. Saapumisen jälkeen ei jääty mitään kuhnailemaan, vaan nopean lounaan jälkeen päädyin samantien ohjaajani hellään huomaan. Ensimmäisenä päivänä ei vielä saanut veteen koskeakaan, vaan leijan hallintaa opeteltiin rannalta. Vasta kolmantena päivänä sain sovitella jalkojani lautaan ja todella kokea, mitä laji on. Luonnon voiman tunteminen tuulen täyttäessä leijan ja kiidättäessä lautaa eteenpäin veden yli on uskomaton kokemus. Jäin koukkuun samantien ja Cabon jälkeen olen lähinnä suunnitellut, missä pääsen harrastamaan tätä lisää.
Kaikkien extreme-lajien ymprille tuntuu kerääntyvän mukavaa porukkaa ja hieno yhteisö ja niin oli myös Cabossa. Kaiken leijalautailulta jääneen vapaa-ajan vietin lautailukoululla norkoillen. Viimeisenä iltanani yhden lautailuohjaajan perhe piti juhlat kadulla talonsa edessä. Kaikki oli tietysti kutsuttu ja aguardienteä, kolumbialaista anisviinaa, jaettiin avokätisesti. Kolumbialaiset ovat erinomaisen hauskaa juhlaseuraa ja musiikki ja tanssi siivittivät iltaa. Jossain vaiheessa ties mistä kaivettiin esiin karnivaaleilla käytettäviä vaahtosumutteita ja niiden loppuessa ihan vain rehellistä maissijauhoa, jota läimittiin aavistamattomien raukkojen naamalle. Täytyy myöntää, että Cabosta lähteminen otti koville (eikä syynä ollut väsyneenä ja lievässä krapulassa matkustaminen). Edelleen pohdin, miksi en jäänyt sinne vielä pariksi päiväksi.
Sitkeä aavikkokansa Wayuu
Wayuut ovat asuttaneet Guajiraa jo aikoja ennen mantereen ”löytymistä”, eivätkä espanjalaiset koskaan onnistuneet valloittamaan aluetta heiltä. Vaikka Guajira itsessään on kuivaa ja karua aavikkoa, sen teki houkuttelevaksi rannikolta löytyneet helmet. Jos olet lukenut kirjan ’Papillon’, muistat ehkä, että Papillon rantautui työleiriltä karattuaan Guajiraan. Hän päätyi asumaan Wayuu-perheen kanssa ja kalastelemaan kyseisiä helmiä. Papillon myös kutsui paikkaa paratiisiksi ja myöhemmin ihmetteli kovasti, miksi sieltä pitikään lähteä. Tuttuja tuntemuksia.
Etukäteen luin netistä erinäisistä blogeista, miten köyhää ja kurjaa alueella on ja miten ihmiset siellä kärsivät. Omaan silmääni ihmiset eivät vaikuttaneet kärsiviltä. Toki olot alueella ovat aivan toiset kuin mihin me olemme vaikka Suomessa tottuneet, mutta ihmiset vaikuttivat hyvinkin onnellisilta ja hyvinvoivilta. Paikallisilla lapsilla oli juuri lomaa koulusta vierailuni aikana ja useana päivänä he norkoilivat lautailukoulujen läheisyydessä kärttäen herkkuja ja puhelimen lainaamista YouTuben katsomista varten. Lapset olivat ilahduttavia eikä heillä ollut pisaraakaan suomalaista sosiaalista pidättäytyväisyyttä. Kaikkien tavarat käytiin läpi ja aurinkolaseja soviteltiin naamalle. Kysyin yhdeltä tytöltä, käykö hän koulussa ja vastaus tuli ilahduttavalla esiteinin asenteella, ”no tietysti”, tehden selväksi kysymyksen tyhmyyden.
Särön muuten mukavan oloiseen elämään toi se, että melkein jokaisella lapsella oli mukanaan rullallinen rannekoruja, joita he kaupittelivat turisteille. Lapsilla on myös tapana virittää autoteiden halki naruja, joilla pysäytetään autoja ja pyydetään tullia herkkujen muodossa. Oppaaltamme ymmärsimmme kielimuurin läpi, että ”tietullit” olisivat lasten oma keksintö ja esimerkiksi hän ei anna lastensa tehdä sitä. En osaa tämän vierailun perusteella arvioida, mikä on tilanne lapsityön suhteen, mutta kannustan aina olemaan ostamatta mitään lapsilta. Ainakin Aasiassa useassa maassa lapsien korkeat tienestit ovat todellinen ongelma, sillä heitä ei laiteta kouluun vaan kadulle kaupittelemaan.
Lapsia Wayuut hankkivat urakalla ja esimerkiksi erään lautailuohjaajan isällä oli huimaavat 43 lasta useamman eri naisen kanssa. Lapsien hankkiminen usean eri kumppanin kanssa kuulosti myös olevan hyvin yleistä, sekä naisten että miesten keskuudessa. Oppaamme ehdotti, että Wayuut voisivat helposti tulla korjaamaan Suomen ikääntyvän väestön ongelman.
Retki Etelä-Amerikan pohjoisimpaan kohtaan
Cabo de la Velasta järjestin itselleni retken Etelä-Amerikan pohjoisimpaan kohtaan, Punta Gallinasiin. Pohjosin kohta ei mielestäni ollut erityisen ihmeellinen muuta kuin hauskana kuriositeettina. Sen sijaan retkeen kuului myös käynti Las Dunas del Taroa -hiekkadyyneillä. Suuret, punasävyiset hiekkadyynit laskeutuvat suoraan Karibianmereen. Hiekkadyynejä voi lasketella alas lumilaudalla suoraan aaltoihin. Ranta oli ehdottomasti yksi kauneimmista näkemistäni ja hiekkadyynit olivat vaikuttavia.
Retken majoitus oli ulkosalla paikallisissa riippumatoissa, chinchorroissa. Chinchorrot itsessään ovat mukavia ja ajatuksena sellaisessa yöpyminen on mitä ihanin. Olen tällä reissulla nyt kolmesti sitä kokeillut ja jokainen kerta on ollut edellistä kamalampi. Tayronassa jäädyin yölliseen tuuleen ja Cabossa hyttyset napostelivat kuumuudessa. Tällä kertaa kokemukset yhdistyivät ja hyttyset parveilivat kimpussani samalla kun jäädyin. Tuhannet hyttyset viettivät yönsä imien verta kasvojeni ja käsieni joka kohdasta – huulista, korvista, silmäluomista, poskista, leuan alta ja kämmenistä. Luulen, että omalla kohdallani riippumattoyöpymiset jäävät tähän.
Hyttysen syömänä, väsyneenä ja viluissani olin erittäin valmis aamun koittaessa paluumatkalle. Guajirasta ei kuitenkaan noin vain poistutakaan. Kuoppaiset hiekkatiet ovat autolle kovia ja ikää autoilla on mahdollisesti enemmän kuin minulla. Paluumatkan aamuna odottelimme samalla kun yksi mies kiinnittii autoon akkua ja toinen pumppasi kumia pyöränpumpulla. Auto lähti liikkeelle, mutta kesti vain viisi minuuttia ennen kuin renkaan kanssa tuli ongelmia ja nousimme autosta sitä ratkomaan. Vielä puolessa välissä matkaa konepellin alta alkoi nousta savua ja hyvän tovin odottelimme kun oppaamme valeli koko moottorin ja auton alustan bensalla. Jollain ihmeellä auto vielä lähti liikkeelle ja pääsimme kuin pääsimmekin onnellisesti takaisin Riohachaan.
