Minca – upea viidakkoparatiisi

Raikkaaseen ilmaan

Haisevasta Santa Martasta hyppäsin minibussiin ja 45 minuutin bussimatkan jälkeen olin perillä ihanan raikkaassa viidakkokylässä, Mincassa. Mincaan olisin voinut jäädä viikkokausiksi. Luonto kylän ympärillä on käsittämättömän upeaa ja monimuotoista sekä näkymät viidakon peittämien kukkuloiden yli vertaansa vailla. Auringonlaskua viidakkotieltä katsellessani en voinut jälleen kerran uskoa onneani ja sitä, että saan viettää päiväni tehden näin upeita asioita.

Majoituin Sol de Minca Ecolodgessa ja jo sen ravintolasta näkymät olivat niin upeat, että siinä olisi voinut viettää päiviä viidakon ääniä kuunnellen ja tukaaneja bongaillen. Hotelli oli täydellisen kokoinen eli suhteellisen pieni ja ihmiset siellä rentoja ja maanläheisiä. Tapasin muun muassa amerikkalaisen miehen, jolla oli täydellinen maku matkakohteiden, ravintoloiden ja tekemisten suhteen ja hänestä muodostui yksi tärkeimmistä tietolähteistäni loppuaikanani Kolumbiassa.

Myöhemmin kävin vierailulla korkeammalla kukkulan päällä sijaitsevassa Mundo Nuevo Ecolodgessa, jonka näkymät olivat vielä potenssiin kymmenen (eikä infinity pool haitannut asiaa ollenkaan). Seuraavalla kerralla valitsisin majoituksen ehdottomasti jostain kylää korkeammalta ja jäisin sinne muutamaksi päiväksi rentoutumaan. Mundo Nuevo näytti siltä, että sieltä olisi voinut kävellä täysin rentoutuneena lötkönä ulos jo parissa päivässä.

Pozo Azul ja Marinka -vesiputoukset

Tällä kertaa koin, että olin harrastanut tarpeeksi rentoutumista ja oli aika päästä tekemään jotain fyysistä. Ja fyysisen päivän todellakin sain aikaiseksi. Heräsin aamulla aikaisin ja käynnistin päiväni käymällä parilla vesiputouksella. Pozo Azul -putoukselle ehdin ennen ihmismassoja, mutta paikka itsessään ei ollut lainkaan vaikuttava ja suosittelisinkin jättämään sen Mincassa käydessä väliin. Marinka-putoukselle kävelimme yhdessä aiemmin Santa Martassa tapaamieni brittipoikien kanssa. Vesiputous itsessään oli aivan hieno, mutta paikka oli hyvin turistinen eikä varsinaisesti upea luontokokemus. Oli silti mukavaa yhdessä tuttujen kanssa hetki pulikoida hyvin raikkaissa vesissä.

Los Pinos -vaellussekoilu

Koska kaksi päivävaellustahan ei vielä ole tarpeeksi, päätin lounaan jälkeen jatkaa vielä itsekseni Los Pinos -näköalapaikalle, korkealle kukkulan päälle. Pahasti aliarvioin retken pituuden ja lähdinkin matkaan fiksuna tyttönä vain parin vesihuikan kanssa ja ilman mitään syötävää. Patikka osoittautui täydellisen ihanaksi, mutta todella vaativaksi. Tien ylös kuljin pientä viidakkopolkua kohtuullisen pystysuorasti nousten. Matkalla bongailin erilaisia tukaaneja ja papukaijoja ja sormet ristissä toivoin, etten kohtaisi yhtäkään hämähäkin sukuista otusta. Yhden toisen vaeltajan kohtasin, joka oli matkalla alas, koska oli huolissaan auringonvalon riittämisestä. Jostain syystä vielä tässäkin vaiheessa olin onnellisen luottavainen päivän pituuden ja reitin lyhyyden suhteen. Näköalapaikalle päästyäni ja hetken upeaa maisemaa ihailtuani aloin vihdoin laskeskella tunteja ja tulin siihen tulokseen, etten millään ehtisi valoisan aikaan alas. Ajatus pimeässä viidakossa vaeltamisesti nosti niskavillat pystyyn, joten aloitin villin kilpajuoksun aurinkoa vastaan alas kukkulalta.

Matkan alas tulin tietä pitkin, koska pimeä polku vaikutti paljon kammottavammalta ajatukselta. Juoksin jyrkkää ja kuoppaista tietä alaspäin täyttä vauhtia, tukka hulmuten ja yrittäen välttää naamakosketusta tien pintaan. Säntäilyn lomassa tein äkkipysähdyksiä ottaakseni kuvia auringonlaskusta ja huutaakseni täyteen ääneen asioita kuten ”is this real!?” tai jäin suu ammollaan ihastelemaan milloin mitäkin luontokappaletta kuten mölyapinoita tai tukaaneja. Kaikkea tätä sävytti puhelimen (eli samalla myös taskulampun) viimeisiään vetelevä akku sekä tietä vartioivat kulkukoirat. Hiki valui valtoimenaan joka huokosesta ja suu oli kuivunut viimeisen vesitilkan kadottua kitusiini jo aikoja sitten. Jollain omituisella onnenkantamoisella Marinka-putouksilla oli vielä pimeyden keskellä vihoviimeinen mopokuski, jonka luokse saavuin resuisena sotkuna.

Tingin hinnan alas noin puoleen ja hyppäsin kyytiin. Mopomatka alas oli mahdollisesti vieläkin intensiivisempi kuin matka jalan. Tie oli edelleen yhtä kuoppainen, mutta nyt vauhtia oli monta kertaa enemmän. Matkustajalle ei tietystikään riittänyt kypärää ja pimeyden keskeltä ilmaantui välillä toisia mopoja tai jalankulkijoita. Puristin mopoa kaksin käsin ja jaloin ennen näkemättömällä voimalla. Selvittyämme yhtenä kappaleena hostellilleni ja maksun ajan koittaessa, selvisi ettei minulla ollut tarpeeksi käteistä maksaa sovittua hintaa. Lopulta annoin kuskille kaiken, mitä kukkaron pohjalta löytyi ja hän lähti vähin äänin matkoihinsa. Myöhemmin vielä selvisi, että mopotaksit käyttävät listahintoja eikä tinkiminen kuulu asiaan. Hieman hävetti, mutta kokonaisuutena oli mitä mahtavin fiilis tämän seikkailun jäljiltä.

P.S. Pastaa! Mincassa sain mahdollisesti elämäni parhaan pasta bolognesen, mikä sotii kaikkea järkeä vastaan. Mincassa kannattaa ehdottomasti katsastaa Casa de la Pasta.